Tänään soitan taas perhelääkärilleni. Selitän avustajalle, että vulvani on tulessa. Se kutiaa ja tuntuu siltä kuin olisin sivellyt sen tuoreella pippurilla. Kun katsoin meikkipeilillä pyhää temppeliäni, se näytti erilaiselta kuin tavallisesti. Aivan kuin minulle olisi tehty leikkaus. Aivan kuin olisin ajatellut: nuo pienet häpyhuulet, minusta ne ovat liian suuret, lyhennänpä niitä vähän. Ja tadaa, yhtäkkiä minulla oli paljon pienempi vulva.
Vastaanottoajalla istun odotushuoneessa aidon rotterdamilaisen naisen kanssa. Hän haluaa selvästi jutella ja aloittaa säästä.
”Kulta, on niin harmi, että kesä on taas ohi. Tunnen luissani, että kylmyys on taas ilmassa. Miksi sinä olet tänään lääkärissä?”
Nielaisen. Minusta tämä ei ole kysymys, jota lääkärin vastaanotolla kuuluisi esittää.
Hän katsoo minua tutkivasti ja jatkaa: ”Jos et halua kertoa, älä kerro. Minulla on taas niin paljon kipua vatsassa, olen aivan lopussa. Tiedäthän, tuollaisia pistoja, mutta ne tuntuvat veitsiltä. Olen oppinut elämään sen kanssa, mutta oikeastaan se ei ole normaalia. Olen niin kyllästynyt tähän.”
Nyökkään. Tunnen sen tunteen hyvin. Minulla se on ollut ensimmäisistä kuukautisistani asti, ja olen käynyt perhelääkärillä näiden ongelmien vuoksi hyvin usein. Se on niin pahaa, etten joskus pysty työskentelemään, ja ennen jouduin skippaamaan koulua, koska minun piti maata kippurassa sängyssä. Naisten terveys on ilmeisesti jotain hyvin monimutkaista.
Kuulen nimeni kaikuvan odotushuoneessa, toivotan rouva Rotterdamille hyvää päivää, ja lääkäri kävelee pitkin askelin edelläni huoneeseensa.
Kaksi minuuttia myöhemmin makaan jalat harallaan hänen tutkimuspöydällään ja mietin hänen näkymäänsä. Montako penistä ja vulvaa hän näkeekään päivässä?
Hänen kasvonsa ovat aivan intiimialueeni lähellä. Pesin sen tänä aamuna erityisen hyvin, erityisesti lääkärini takia. Toivon, ettei hän haista mitään. Tämän ajatuksen myötä tunnen hien puhkeavan, ja selkäni tarttuu hänen pöytänsä paperiseen suojalakanaan.
”Sinulla on sieni-infektio. Lähetän reseptin apteekkiin, sen voi hakea viidessä minuutissa.”
Huokaisen. Taas sieni?
Kysyn varovasti, voisiko hän lähettää minut gynekologilleni. Haluaisin kovasti, että hän katsoisi asiaa. Tämä on neljäs reseptini tänä vuonna, ja luulen, että taustalla on jotain muuta.
Lääkärini antaa hiljaisuuden laskeutua ja katsoo potilastietojani. Hieman kaivettuaan hän törmää potilastiedoissani olevaan tarinaani seksuaalisesta väkivallasta. Näen hänen nielaisevan. Hän katsoo ylös näytöltään, selvittää kurkkuaan ja toteaa, että seksuaalisen trauman kokeneilla naisilla on usein vulvakipua ja että on hyvä, että otan asiasta heti yhteyttä gynekologiini. Hän jatkaa lähetteellä, ja kahden viikon sisällä minulle soitetaan uutta aikaa varten.
Mietin, miten kaikki ne naiset pärjäävät, jotka eivät uskalla tai pysty vaatimaan lisätutkimuksia. Kävelevätkö nämä naiset loppuelämänsä mahdottomien oireiden kanssa?
Gynekologille riittää yksi silmäys. Se on lichen sclerosus.
Nielaisen. Tunnen palan nousevan kurkkuuni. ”Minä kuolen. Minulla on syöpä”, kaikuu päässäni. Tunnen silmieni täyttyvän kyynelistä. Änkytän: ”Kuinka vakavaa se on ja kuinka kauan minulla on aikaa?”
Gynekologini katsoo minua lempeästi. Näen aivan pienen, häviävän pienen hymyn hänen suupielissään. Hän elehtii, että istuutuisin hänen työpöytänsä ääreen, ja selittää, että eläminen lichen sclerosuksen kanssa ei tarkoita, että minulla olisi syöpä. Että sen kanssa voi elää hyvin. Mutta että se ei koskaan mene kokonaan ohi.
Hoitosuunnitelmassa pysyminen on erittäin tärkeää. Millainen hoito tai hoitotapa sopii sinulle, sovit lääkärisi kanssa.
Hän sanoo, ettei minun tarvitse olla huolissani. Että nyt on tärkeää saada oireiden pahenemisvaihe rauhoittumaan mahdollisimman pian ja tehdä yhdessä suunnitelma.
Hän kertoo, että stressillä voi olla vaikutusta ja että jotkut lääkärit väittävät myös ruokavaliolla voivan olla osansa, mutta että siitä tarvitaan oikeastaan vielä lisää tutkimusta. Että oikeanlaiset lichen sclerosus -alusvaatteet voivat tuntua mukavilta. Että on myös vielä hyvin paljon sellaista, mitä emme tiedä. Että jokaisen naisen on löydettävä oma rytminsä ja tasapainonsa LS:n kanssa.
Hän kertoo, että voin saada vielä paljon tietoa ja että on myös vertaistukiryhmiä, joissa voin keskustella LS:stä muiden naisten kanssa.
Tieto saa pääni pyörälle.
”Enkö voi nyt koskaan enää harrastaa seksiä?” kysyn häneltä värisevällä äänellä.
Gynekologi vastaa: ”LS:n kanssa et ole koskaan yksin. Se vaikuttaa suhteeseesi, ympäristöösi ja elämääsi. LS ei tartu, ja voit rakastella ihan normaalisti, kun se tuntuu sinusta hyvältä.”
Hän vakuuttaa, että kaikki järjestyy ja että se paranee. Varovasti hän vilkaisee kelloaan ja kävelee kohti vastaanottohuoneensa ovea. Aikani on ilmeisesti loppu. Odotushuone on täynnä naisia, jotka katsovat minua kysyvästi.
Pyöräillessäni kotiin tunnen ensimmäisten syystippojen putoavan. Heitän pääni ilmaan ja pistän kieleni ulos. Sade kasvoillani tuntuu helpotukselta.
Tästä päivästä alkaa uusi luku. Minä ja LS, käsi kädessä. Ei enää koskaan yksin. Kunnes kuolema meidät erottaa. Mahdollisimman hyvin, kauniisti ja kokonaisvaltaisesti.
Koska mikään ei ole enää koskaan niin kuin eilen ja kaikkina aiempina vuosina. Mutta tietäminen on parempi kuin jättää kaikki ennalleen.
