’No niin, rouva Schellekens, teillähän on varmasti hyvin korkeat odotukset tähystysleikkaukselta?’ Herra gynekologi katsoo minua läpitunkevasti vihreän leikkauslakkinsa takaa ja hieroo käsiään kiivaasti yhteen. Hän jatkaa kysymystään selittämällä kiinnikkeistä, jotka kasvavat taas takaisin, ja että se, mitä hän näki magneettikuvassa, oli hyvin vähän endometrioosia. Niin vähän, etten tule huomaamaan eroa. Tunnen kurkkuni kuroutuvan umpeen ja silmieni täyttyvän kyynelistä. Menen tänään vapaaehtoisesti auki leikattavaksi ei mistään. No joo.. ei mistään? Minulla on ollut viime vuosina niin naurettavan paljon kipua, että olen toimintakyvytön useita päiviä kuukaudessa ovulaation ja kuukautisten aikaan. En ole tänään leikkauspöydällä ilmavaivojeni takia.
Näen, että herra gynekologi säpsähtää hieman kyyneliäni, hän astuu askeleen taaksepäin ja laittaa kätensä niskaansa. Hän lakkaa puhumasta, puree huultaan, ja naispuolinen gynekologi ottaa puheenvuoron häneltä. Luulen, että hän katuu rempseää tapaansa kommunikoida. Ja rehellisesti, minusta se oli ihanan vapauttavaa. Vaikka makaan siinä käsittelemässä hänen uutisiaan nyyhkien, hän on ensimmäinen lääkäri, joka puhuu selkeää kieltä. Kyyneleeni kertovat kärsimyksen tiestä, ja herra gynekologi ymmärtää sen ilman mitään selityksiä. Hän tarttuu käteeni ja sanoo tekevänsä kaiken, aivan kaiken selvittääkseen, mistä oireeni johtuvat. Ensimmäistä kertaa tässä prosessissa tunnen tulleeni ymmärretyksi. Kiitos, herra gynekologi.
Suljen silmäni ja yritän ajatella viimeisintä kesälomaa Thaimaassa. Lasteni Julian ja Berendin kanssa, snorklaten meressä. He ovat kaikkeni ja vielä paljon enemmän. Juul ja Beer katsovat minua nauraen snorkkelimaskit ilkikurisilla kasvoillaan, aurinko kimaltaa Julian rusketetulla iholla, ja Berendin hartioilla näkyy vielä aurinkorasvan vanoja. He ovat täydellisiä, sisältä ja ulkoa, äärimmäisen virheettömiä. Nämä kaksi kaunista olentoa ovat asuneet kohdussani, enkä olisi voinut toivoa heitä parempina, kauniimpina tai rakkaampina.
”Rouva Schellekens, leikkaus meni hyvin’, vihreäsilmäinen ja mustahiuksinen tyttö kertoo, ettei mitään ole poistettu ja että he olivat valmiita hyvin nopeasti. Tunnen kurkkuni turpoavan jälleen, kyyneleet virtaavat puroina silmäkulmistani. Itken hiljaa. Mitään ei löytynyt, kaikuu päässäni. Liioittelen, kipuni on normaalia, minun täytyy elää tämän kanssa. Itken vielä ainakin kolme tuntia, ja naisten täyttämä sali jättää minut rauhaan. Välillä hoitaja käy katsomassa minua. ’Anna vain virrata, tyttö, kyyneleet ovat eräs parantumisen muoto’, kuiskaa vaaleahiuksinen sairaanhoitaja.
Sinä iltana gynekologini soittaa minulle. Hän on todennut adenomyoottisen kohdun. Kohtu täytyy poistaa, edessäni on raskas vatsaleikkaus. Itken ja nauran.
