Hän pyytää minua riisumaan alusvaatteeni ja ojentaa minulle pestyn leikkauspaidan, joka haisee voimakkaasti etikalta. Painan paidan painonapit kiinni, jotta se istuu kuin kaapu, ja puen sen alastoman vartaloni päälle. Väristykset kulkevat selkääni pitkin, ja käteni ja jalkani tuntuvat jääkylmiltä ja nihkeiltä. Muutaman minuutin kuluttua minut leikataan, ja jätän hyvästit kohdulleni. Se on kantanut kaksi syntynyttä lasta, selvinnyt yhdestä rypäleraskaudesta ja yhdestä keskeytyksestä seksuaalisen trauman jälkeen. Se on menettänyt paljon verta ja kokenut kaikkein kovimman kipuni. Hyvästi, kaunis elin, tervetuloa parempi elämä. Tänään sinut poistetaan leikkauksella, sillä minulla on diffuusi adenomyoosi. Se tarkoittaa, että kudosta kasvaa hajallaan kohdun seinämän lihaskerroksessa, mikä on aiheuttanut epänormaalia vuotoa kuukautisistani lähtien.
Gynekologi on tänään nainen, hänen kasvoillaan on hienoja elämänlinjoja ja harmaat hiukset kimaltelevat ruskeiden seasta. Hänen pyöreät silmänsä katsovat minua lempeästi, ja hän kysyy hiljaisella äänellä, onko minulla erityisiä toiveita. Kysyn, voisiko hän säilyttää kohtuni, jotta voisin haudata sen. Teen hyvin vakavan ilmeen ja puren hampaani yhteen. ’No öh, rouva Schellekens, voisin ottaa siitä valokuvan?’ Purskahdan nauruun ja naurahdan, että se oli vitsi, ja näen leikkausryhmän rentoutuvan ja nauravan varovasti. ’Et uskoisi, minkälaisia toiveita saamme täällä leikkauspöydällä päivittäin’, hän sanoo nauraen. ’Oletko valmis kauniiseen uneen?’ Nyökkään ja annan ajatusteni kulkea lapsiini ja mieheeni, kaikkeeni. Mikään sana ei voi ilmaista, kuinka paljon rakastan näitä olentoja elämässäni. Tunnen nukutusaineen, kipulääkkeen ja lihasrelaksantit tulevan kehooni, lämmin ja raskas peitto painaa vartaloni leikkauspöytää vasten, ja selkäni on märkä kylmästä hiestä. ’Taas mennään, nähdään kohta, tohtori’, kuulen itseni mumisevan.
’Leikkaus meni hyvin, rouva Schellekens, teidän täytyy oikeasti pysyä paikoillanne’. Kipu viiltää selkääni ja vatsaani, ja haukon henkeä. Oksennusaalto nousee kurkkuuni, ja heitän pääni sängyn laidan yli. Sapen haju on nenässäni ja polttaa kurkkuani. Sairaanhoitaja nostaa paitani ylös ja ruiskuttaa nestettä vatsaani. ’Noin, siitä sinä piristyt.’ Huone alkaa pyöriä ja suljen silmäni. Suljettujen silmieni edessä pyörii elokuva. Ujosta tytöstä, joka haluaa takaisin äitinsä vatsaan. Hän pitää elämää kauhean pelottavana ja hakee turvaa äitinsä sylistä. Hän kerääntyy palloksi kuin vauva ja pysyy mahdollisimman hiljaa. Hänen äitinsä silittää hiukset pois hänen kasvoiltaan ja sanoo: ’Rakas Janneke, olet nyt oikeasti liian iso maataksesi näin sylissäni. Miksi et menisi mukavasti ulos leikkimään ystäviesi kanssa?’
Vaaleahiuksinen sairaanhoitaja, jonka vaaleanpunaisen huulipunan tuoksu on sitruksinen ja setripuinen, herättää minut varovasti. ’Sinun täytyy nyt oikeasti nousta seisomaan ja kävellä, katsoa onnistuuko’, hän sanoo päättäväisesti. Katson häntä suurin silmin. Onko tämä unta? Pitääkö minun oikeasti nousta? Vai onko tämä sairaanhoitaja tullut täysin hulluksi? Kysyn, voisinko kokeilla sitä vasta huomenna, mutta hän ei anna tilaa. ’Mitä nopeammin seisot, sitä pikemmin pääset kotiin.’ Hän vetää jalkani sängyn reunalle ja asettaa sängyn istuma-asentoon. Huudan, itken, hyperventiloin ja pyörryn. Mikä kipu. Hyvin paljon morfiinia myöhemmin istun pyörätuolissa matkalla kotiin. Hänen tehtävänsä on suoritettu, potilas rouva Schellekens pääsi kotiin 24 tunnin kuluessa.
Entä minun tehtäväni? Saan kuudessa viikossa kerätä voimia. Sängystä käsin työskentelen uusien alusvaatemallien parissa, kuten Taille Comfort Plus -mallin. Suunnittelin tämän mallin erityisesti naisille, joilla on erittäin herkkä iho, ilman pitsiä ja 95-prosenttisesta bambuviskoosista. Kuminauha on vielä pehmeämpi nivusissa ja vyötäröllä, ja 3-kerroksinen suoja jatkuu sekä edessä että takana hieman pidemmälle. Toipumisaikanani tunsin tarvetta saada käyttää tätä mallia. Testasin sitä perusteellisesti sängystäni käsin, ja olen superylpeä äärimmäisen pehmeästä lopputuloksesta.
Tälläkin kertaa selviän taas paremmin, vaikeat jaksoni tuovat minulle kauneimmat oivallukset. Kuten isäni aina sanoo: ’sateen jälkeen paistaa aurinko’. Totta kai annan Pavonen auringonsäteiden loistaa taas teille. Ja tällä kertaa hieman ylimääräistä naiselle, joka on hetken sadekaudellaan. Kaikki järjestyy vielä.
